Kanta-Hämeen käräjäoikeus velvoitti Janakkalan kunnan, Janakkalan vesi -nimisen liikelaitoksen omistajana korvaamaan rakennuksen omistajalle vahingonkorvauksena tuhoutuneesta rakennuksesta 140.000 euroa viivästyskorkoineen.
Tapauksessa kantajan kannevaatimukset hyväksyttiin käräjäoikeudessa perusteen osalta kokonaan ja määrän osalta osittain. Janakkana vesi -nimisen liikelaitoksen omistajana Janakkalan kunta velvoitettiin niin ikään maksamaan kantajan oikeudenkäyntikululut viivästyskorkoineen. Janakkalan kunta vaati, että kantajan kanne hylättäisiin ja kantaja ja kantaja velvoitettaisiin korvaamaan kunnan oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa korkoineen. Toissijaisesti kunta on vaati, että sen maksettavaksi tuomittu määrä tuhoutuneen kiinteistön osalta alennettaisiin 45.000 euroon ja kantaja velvoitettaisiin korvaamaan 1/4 kunnan oikeudenkäyntikuluista käräjä- ja hovioikeudessa korkoineen. Kunta perusteli vaatimustaan sillä, että kantajan rakennuksen viemäri oli liitetty viemäriverkostoon padotuskorkauden alapuolelle, jolloin se rakennusmääräysten mukaan olisi tullut varustaa ns. padotusventtiilillä. Koska tämä oli kantajan toimesta laiminlyöty, kunta ei olisi vastuussa vaadituista vahingoista. Tämän lisäksi kantaja oli laiminlyönyt lisävahinkojen välttämisen. Vastaajan mukaan myös rakennuksen arvo ei ollut se, jonka kantaja oli sen arvoksi esittänyt. Kantajan mukaan kunta oli tuottamuksellaan aiheuttanut viemärijärjestelmän tukkeutumisen, jonka seurauksena jätevettä oli tulvinut kantajan rakennukseen; tukkeutuminen oli ollut välittömässä syy-yhteydessä syntyneisiin vahinkoihin. Kunta on vahingoista ankarassa vastuussa, koska sen omistama viemärilaitos ei ollut toiminut vesihuoltolaissa edellytetyllä tavalla. Rakennusmääräysten perusteella kyseisessä kiinteistössä ei olisi pitänytkään olla kunnan väittämää padotusventtiiliä. Kiinteistön viemärijärjestelmä oli ollut padotuskorkeudessa. Kantajan käsityksen mukaan ko. seikalla ei kuitenkaan ole asiassa merkitystä, koska kunnan oma viemärirakenne oli ollut virheellinen. Korvauksen on oltava täysimääräinen ja tämä muodostui rakennuksen jälleenhankinta-arvon mukaisesti. Tässäkin tapauksessa oli todistajina asiantuntijoita. Asiantuntija X kertoikin hovioikeuden pääkäsittelyssä, että rakennukseen päässyt jätevesi oli todella vaarallista itse rakennukselle sekä ihmisille. Jäteveden mukana kiinteistöön oli kulkeutunut mm. pieneliöitä, ja ne olivat levinneet ympäri rakennusta myös ilmateitse. Vahinko oli havaittu ko. rakennuksessa vasta kahden viikon kuluttua vahingosta, ei asialle ollut paljon tehtävissä. Epäpuhtaudet olivat ehtineet imeytymään rakennuksen materiaaleihin. Asiantuntija X:n käsityksen mukaan rakennusta ei enää pystyisi korjaamaan niin, että se olisi asumisterveellinen. Uusi vastaavat rakennus maksaisi n. 160.000 euroa.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan: "Tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä."
Kantajan ja vastaajan tehtävänä on itse huolehdittava tarvittavasta näytöstä, ja näytettävä ne seikat, joihin hänen vaatimuksensa tai vastustamisensa perustuu.
Vesihuoltolain 28 §:n mukaan vesihuoltolaitos on velvollinen korvaamaan vesihuollossa tai huleveden viemäröinnissä olevasta virheestä henkilölle taikka yksityiseen käyttöön tai kulutukseen tarkoitetulle ja vahinkoa kärsineen pääasiassa sellaiseen tarkoitukseen käyttämälle omaisuudelle aiheutuneen vahingon. Janakkalan kunta oli vedonnut eräänlaiseen rakennusvirheeseen, joka liittyi jo yllä mainittuun padotuskorkeuteen liittyvään asiaan. Joten kunnan velvollisuus on osoittaa se, että rakennuksessa oli mainittu virhe/puute.
Todistaja Y on oikuedessa kertonut omat havaintonsa seikkaperäisesti ja johdonmukaisesti. Todistaja Y:n tekemissä mittauksissa raportteineen tuli kantajan näyttöä; rakennus ei sijainnut padotuskorkeuden alapuolelle kunnan väittämän mukaisesti. Koska asiassa on jäänyt näyttämättä asetetun padotuskorkeuden alitus, ei hovioikeus ole luonnollisesti katsonut tarpeelliseksi lausua valituksessa mainituista suojalaitteista ja niiden mahdollisesta vaikutuksesta vahinkoon.
Vahingonkorvauslain mukaan vahingonkorvausta voidaan sovitella, jos vahingon kärsineen puolelta on myötävaikutettu vahinkoon tai jos muu vahingon aiheuttaneeseen tekoon kuulumaton seikka on myös ollut vahingon syynä.
Oikeuskirjallisuudessa onkin katsottu, että vahingonkärsijän perusteeton passiivisuus vahingon torjunnassa voi sisältää omaa myötävaikuttamista vahinkoon ja että vahingonkärsijällä on velvollisuus rajoittaa tai torjua vahinkoa. Vahingonkorvauksen sovittelu mainitulla tavalla edellyttää kuitenkin mm. sen, että vahingon kärsineellä on ollut tosiasiallinen mahdollisuus toimia toisin kuin hän on toiminut, ja siten välttää vahinkoseuraamuksen syntyminen tai ainakin vähentää vahingon vaaraa. Tapauksessa kuitenkin oli selvää se, että rakennus oli jo tuhoutunut korjauskelvottomaksi siinä vaiheessa kun vahinko havaittiin.
Vahinkoa määritettäessä lähtökohtana pidetään ns. differenssiopin mukaista tapahtumainkulkujen erotusta. Tässä otetaan huomioon hypoteettinen ja todellinen tapahtumainkulku ja verrataan näitä toisiinsa. Tässä pyritään laskennallisesti saavuttamaan se taso, joka olisi vahingon kärsineellä ollut ilman vahingon tapahtumista - eli saatetaan kärsinyt siihen asemaan, jossa hän olisi ollut ilman vahinkoa.
Käräjäoikeus oli hyväksynyt korvausmäärään myös rakennukseen liittyvän tunnearvon, kun taas hovioikeus katsoi ettei tunnearvolla ollut merkitystä ko. asiassa arvioitaessa rakennuksen arvoa.
Kirjoitushetkellä Turun hovioikeuden ratkaisu ei ole lainvoimainen.